Lierihatun alla

Punapippuripuun alla on kuuma. Haen suurimman lierihattuni, jonka heittämässä varjossa näen kirjoittaa. Valitsen soimaan kauniin pianomusiikin. Kotikadulla tapahtuu paljon. Maanantain ääniä ovat varhainen roska-auto, naapurin muuttopuuhat, koirien kohtaamisen haukahduksia, puheensorinaa, linnunlaulua.

Marraskuussa voi Rivieralla samalla viikolla myrskytä tai olla tyyntä. Voin kävellä kaatosateessa tai uida Välimeressä. Mutta huono sää ei koskaan kestä liian kauan ja aurinko pilkistää aina ennen pitkää. Juuri nyt ihmettelen kajottikurpitsan hedelmiä, jotka notkuvat katua vierustavissa puissa. Selailen reseptejä, sillä niistä voi kuulemma tehdä friteerattujen kesäkurpitsankukkien tapaista herkkua. Ja viikunatkin ovat kypsiä ja sopivat hyvin pastaan pekonin ja sipulin sekaan.

Ihana olla yksin kotona. Koira nuokkuu vieressä. Kahvi höyryää. Suunnittelen ensi kevään retriittejä, joita järjestämme kolme. Iso teema on oman elämän tarinan ohjaaminen. Iän karttuessa yhä enemmän mietin sitä, miten haluan vanheta ja erityisesti missä ja ketä haluan lähelleni. Miksi me niin usein tyydymme siihen valmiiksi tarjottuun polkuun, että yhteiskunta huolehtii meistä erilaisissa laitoksissa? Tai että emme voi tarjota läheisillemme mitään muuta vaihtoehtoa. Voimmeko edes valita toisin? Ei minulla ole muille vastauksia, mutta itse yritän ainakin. Valmistelen seuraavan unelmani toteuttamista. Rohkeutta elämänmuutokseen tai luoviin toteutuksiin voi harjoittaa mielestäni kuin lihasta kuntosalilla ihan kaikenikäisenä. Mitä enemmän toistoja ja säännöllisyyttä, sitä helpompaa se on.

Toinen tärkeä teema retriiteillä onkin identiteetin valitseminen. Meillehän niitä tarjoillaan ulkoapäin erilaisia. Mutta täytyy olla aika vahva, jotta sen rakentaa ihan itse itselleen elämän myllerryksissä. Rooleja on voinut olla tarjolla monta elämän varrella: tytär, sisar, tyttöystävä, vaimo, äiti, mummo, pomo, työntekijä, kollega, nainut tai eronnut…. Näissä kaikissa roolituksissa olemme suhteessa johonkin toiseen henkilöön. Omalla kasvumatkallani alan tutustua vihdoin henkilöön, joka on sisälläni. Se ei ole yhtä kuin nimeni, kokemukseni, onnistumiseni tai epäonnistumiseni, kansalaisuuteni tai edes ruumiini. Olen puhkonut vanhoja totuuksia ja uskomuksia ja vapautunut leimoista, sillä kieltäydyn niistä. Rajanveto on selkeytynyt ja aika on arvokkainta mitä minulla on. Sen laatu ja se, kenen kanssa ja missä sitä vietetään. Kyllä – vaiheesta olen siirtymässä ei nyt kiitos -vaiheeseen. Molemmille on aikansa.

On ollut hieno matka tutustua itseensä maahanmuuttajan roolissa. Olen étranger, ulkomaalainen. Hiukan eksoottinenkin, koska juureni ovat peräti Lapista! Mutta sitä on jo käytetty kirosananakin minua kohtaan. On ollut terveellistä kokea integroitumisen prosessi. Minusta nähdään ulkopuoli ja kysytään kansalaisuus. Niiden perusteella voidaan päätellä, millainen ihminen olen. Ranskalainen arroganssi on tullut tutuksi erityisesti virastoissa joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, mutta myös jopa naapurustossa. Asun sentään “hyvällä” kadulla ja alueella, mutta yhteenotoilta ei ole voinut välttyä. Konfliktikammoisena toipuvana miellyttäjänä puolensa pitäminen on ollut osa sitä kasvuprosessia, johon muutto uuteen kulttuuriin pakottaa.

Nyt täytyy lopettaa, sillä halaan poismuuttavan naapurini, ihanan muslimiperheen, jotka ovat hyvin koulutettuja, työssäkäyviä ja ah, niin ihanan meluisia. Monia leimoja ja identiteettejä, jotka kumpuavat jostain ihmeellisistä uskomuksista. Joka tapauksessa kiitos hyvästä naapuruudesta et Au Revoir!

Valoisasti Annamari