Rivieran talvi on hämmentävä. Tietokoneen säätiedot varoittavat lumivyörystä Meri-Alpeilla, mutta rannikolla aurinko paistaa ja on 18 astetta lämmintä. Eilisen vesisateen jäljiltä vihreys saa hieraisemaan silmiä ja aurinko lämmittää ihanasti selkää jo aamusta. Pihoilla appelsiinit ovat kypsyneet ja sitruunat odottavat vuoroaan. Kukahan laittaa ensimmäisen ylimääräisen sadon porttinsa ulkopuolelle tarjolle!
Hennot mimosankukat enteilevät komeaa kukintaa helmikuun vaihteeseen. Jos pidät kävelyretkistä, suuntaa ihmeessä vaikka Tanneronin alueelle Esterel-vuoriston lähelle picnic-eväät repussa. En tiedä parempaa tapaa avata keväinen mieli ja antaa raikkaan ilman täyttää keuhkot. Ja puhaltaa vauhtia suunnitelmaan!
Välimeren rantaan ei ole tänään menemistä niistä kirjoittamaan. Hiekka lentää ja tukkii työvälineen. Kova tuuli pyörittää kuitenkin ihanasti hiuksia ja mieltä kävellessäni rantaviivaa pitkin hypellen aina välillä isompia aaltoja pakoon. Tänä vuonna tapahtuu se, mitä tuntuu kasvavana kaipauksena ja kärsimättömyytenäkin välillä.
Kevät pirskahtelee mielessä vastaansanomattomasti. Minulle se merkitsee aina jatkumoa, ei niinkään uuden lupausta. Vuosia hautunut suunnitelma alkaa toteutua tänä vuonna.
Jo vuosia olen tiennyt, että paikkani on lähellä luontoa ja eläimiä. Olen varmasti ollut entisessä elämässäni provencelainen maalaismummo, koska perinneruoat ja oliivinviljely on alkanut kiinnostaa täällä asuessani. Hevoset ja koirat elämääni ovat kuuluneet aina. Etsinnässä onkin maalaisromanttinen elämisen muoto, jossa ei kuitenkaan asuta ihan yksin tai kaksin puolison kanssa. Uskon, että tulevaisuudessa on yhä tärkeämpää omistaa maata ja kyetä kasvattamaan perusasioita itse. Oma maailmankuvani on muuttumassa siihen suuntaan, että liika globaalistuminen ei ole hyväksi ja että omat kulutustottumukset täytyy laittaa tarkkaan syyniin. Tehdessäni juttua Ranskan maaseudulla asuvasta taiteilija ja näyttelijä Irina Björklundista sekä Elisabeth Rehnistä olen saanut perehtyä biodiversiteettiin ja luonnon ennallistamiseen tavalla, joka koskettaa. Luontokato on kirpaiseva asia ja oma lähiluontokokemus on varmasti kaikilla muuttunut vuosikymmenten varrella.
Oma kaipuuni Provencen maaseudulle ei ole pakoa todellisuudesta vaan kotiinpaluusta. Henkisesti tai oikeasti, en vain osaa tiedustella asiaa aiemman elämän Annamarilta nykyisillä kommunikointitaidoillani. Uusi kotini tulee olemaan yhteisöllinen, jossa meitä on muita samanhenkisiä väliaikaisesti. Onneksi suunnitelma houkuttelee jo ystäviänikin. Kyse ei ole hippiasumisesta vaan arvoilla ja säännöillä ohjatusta toiminnasta. Uskon, että löydän kotiin tämän vuoden aikana ja saan mukaan ihmisiä, jotka eivät halua vanheta yksin ja tylsästi.
En halua menettää sitä hetkittäistä haltioitumisen tunnetta, kun kaupunki ja tylsät pienteollisuusalueet hehtaarien kokoisten erikoisliikkeiden jäävät taakse ja korkeat vihreät kukkulat pilkistävät esiin. Osaan toki nauttia jokaisesta päivästä esimerkiksi juostessani ajattelematta kirpeän viileään Välimereen uimaan tai kumartuessani nuuskaisemaan tuoreen rosmariinin tuoksua tien varteen. Tai kävellessäni kirjoittamaan tietokone kainalossa ja uskollinen olkihattu päässäni rauhaisaan paikkaan. Mutta jotain täysin erilaista tunnen, kun olen autoilemassa viinitarhojen keskellä Varin tasaisilla mailla tai noustessani pieniä ja aina vain kapenevia teitä pitkin hiljaisiin kyliin, joissa turismi ei ole pilannut vielä täysin sen aitoa tunnelmaa.
Kävimme ystäväni Katariinan kanssa valitsemassa paikkaa tulevalle muutostaitoretriitillemme ja löysimme ihanan paikan Fayencesta. Vanhaan myllyyn tehty hotelli-ravintola tulee olemaan huhtikuun lopussa järjestettävän Vihdoinkin Vapaalle! retriittimme koti. Sen läheiset maalaistiet ja kaukana siintävät kylät ja kukkulat ovat täydellinen ympäristö muutosrohkeuden lisäämiseen ja levolliseen yhdessäoloon.
Ehkä nähdään siellä ja puhutaan unelmista?
Lisätietoa Vihdoinkin Vapaalle! -retriitistä löydät täältä
Lisää kommentti