Grasse oli jo 1400- ja 1500-luvuilla tunnettu parkitsijoiden ja hansikasverstaiden kaupunkina. Moni sai elantonsa värjätyn nahan ja käsineiden valmistamisesta, ja ammatin harjoittamista helpotti runsaan veden saanti Foux’n lähteestä. Nahalla käytiin kauppaa Genovan ja Pisan kanssa.
Parkittu nahka oli kuitenkin niin pahanhajuista, että aatelisto ryhtyi vieroksumaan sen käyttöä. Ajatus nahan hajustamisesta on lähtöisin Italiasta. Legendan mukaan italialainen markiisi Pompeo Frangipani oli keksinyt hajustaa hansikkaitaan ja kenkiään kehittämällään mantelipohjaisella tuoksulla.
1560-luvulla Grassen pelloilla ryhdyttiin viljelemään jasmiinia, ruusua (rosa centifolia), laventelia ja tuberosaa. Tuoksuvista nahkahansikkaista teki aikansa muoti-ilmiön italialainen aatelisnainen, Medicien mahtisukuun kuulunut Caterina Maria Romola di Lorenzo de’ Medici eli Katariina de’ Medici (1519–1589).
Katariina de’ Medicin avioliiton silloisen Orléansin herttuan Henrin (tuleva kuningas Henrik II) kanssa järjestivät hänen serkkunsa, paavi Klemens VII, sekä Henrin isä kuningas Frans I. Katariina oli avioliiton solmiessaan vuonna 1533 vasta 14-vuotias. Häitä vietettiin 28. lokakuuta Marseillessa, minne Katariina oli matkustanut paavin kaleeri-aluksella.
Historioitsijoiden mukaan Katariina ei koskaan itse käynyt Grassessa. Tuoksuvat hansikkaat omaksuttiin myöhemmin Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n hoveissa asti. Tuoksupuutereita ja parfymoituja vesiä pirskoteltiin kasvoille, peruukkeihin ja vaatteisiin pahojen hajujen peittämiseksi.
Ludvig XIV:n (hallitsi 1643–1715) väitetään vieroksuneen kylpemistä – jopa vaatteet päällä kuten tuolloin oli tapana! – mutta ei tuoksuja, sillä hän peseytyi mielellään parfymoidulla kankaalla.
Tuoksuista kiinnostuivat pian lähes kaikki Grassen asukkaat, jotka ryhtyivät viljelemään pihoillaan ruusua, jasmiinia, tuberosaa, orvokkeja tai tuoksuyrttejä oman parfyyminsä valmistusta varten. Silloisessa kuningaskunnassa kukkien viljelyä ei vielä verotettu, toisin kuten vehnän, viiniköynnösten tai oliivien.
Veron otti käyttöön juuri Ludvig XIV, joka antoi ediktillään Grasselle oikeuden ruusun ja jasmiinin viljelyyn ja teki siitä virallisen elinkeinon, mikä vauhditti osaltaan parfyymialan kehittymistä. Hajustettujen nahkakäsineiden valmistajat (gantiers-parfumeurs) saivat vuonna 1689 yksinoikeuden parfymoitujen puutereiden valmistukseen. 1700-luvun loppuun mennessä noin joka toisessa Grassen taloudessa harjoitettiin parfyymeihin liittyvää toimintaa (valmistelu, valmistus tai myynti).
Ludvig XV:n kaudella (hallitsi 1715–1774) myös vuotakauppa tuli verolliseksi. Grassessa parkitsijat joutuivat ostamaan vuodat muualta, ja vero oli niin korkea, että parfymoitujen käsineiden valmistajia luopui alasta ja siirtyi parfyymiteollisuuteen.
Ranskan vallankumouksen jälkeen parfyymien tuotanto Grassessa muuttui teolliseksi. 1900-luvun alkupuolella 5000 hehtaaria Grassen viljelyalasta oli varattu parfyymien valmistuksessa käytettyjen kukkien viljelyyn yrttien (timjami, minttu, laakerinlehti), pelargonien, sitrushedelmien sekä appelsiinipuiden ohella.
Grassessa kehitettiin edelleen jo antiikin aikana tunnettua enfleurage –menetelmää, jota käytettiin orvokin ja jasmiinin kaltaisissa herkissä kukissa, jotka kestävät huonosti perinteistä höyrytislausta (kukat keitetään vedessä, ja haihtuvien öljyjen molekyylit erotetaan höyrystä).
Kalliissa ja hitaassa enfleurage-tekniikassa kukkien terälehdet ripotellaan puhtaalle rasvalle (kaksi kolmasosaa naudan rasvaa, yksi kolmasosa sianrasvaa), johon tuoksu imeytyy. Tunnettuja valmistajia olivat mm. Court, Sozio sekä Antoine Chiris, jonka nimen saksalainen kirjailija Patrick Süskind muutti menestysteoksessaan Parfyymi (Das Parfum, 1985) Antoine Richis –nimiseksi. Kirjassa Antoinen tytär Laure oli sarjamurhaaja Jean-Baptiste Grenouillen viimeine uhri. Grenouille murhaa nuoria neitsyitä ottaakseen talteen näiden tuoksun täydellisen parfyymin valmistamiseksi.
Séranonin lääninherra Jean Galimard oli ensimmäisiä tunnettuja parfyyminvalmistajia Grassessa (Parfumerie de Galimard, 73, Route de Cannes). Galimardin ohella Molinard aloitti hajuvesien valmistuksen vuonna 1849 (Parfumerie Molinard, 60, bd. Victor Hugo).
Pariisissa notaarin ammattia harjoittanut Eugène Fuchs puolestaan osti vuonna 1926 Grassesta kaksi hajuvesitehdasta, Cresp-Martinenq ja Muraour. Paikalla oli parfyymitehdas jo vuonna 1782. Fuchs antoi Cresp-Martinenqin tehtaalle nimeksi Parfumerie Fragonard Grassessa asuneen taidemaalarin Jean-Honoré Fragonard (1732–1806) mukaan. Parfyymitehtaassa (Usine Historique, 20, bd. Fragonard) valmistetaan yhä saippuaa ja hajuvesiä. Opastetuilla ilmaisilla kierroksilla kerrotaan parfyymien valmistuksen eri vaiheista ja tekniikoista. Tehtaan kolmannessa kerroksessa sijaitsevassa vuonna 1975 avatussa museossa Le Musée du Parfum on esillä parfyymien valmistuksessa käytettyä esineistöä sekä antiikkisia hajuvesipulloja.
Jean-Honoré Fragonardin isä oli niin ikään parfymoitujen käsineiden valmistaja François Fragonard. Taidemaalari Fragonardin töihin voi tutustua museossa Musée Fragonard (Hôtel de Villeneuve, 14, rue Jean Ossola).
Grassen keskustassa on myös toinen parfyymien historialle omistettu, vuonna 1989 perustettu museo, Musée international de la parfumerie (2, bd. du Jeu de Ballon).
Lähteet:
Nice Matin –lehden kirjoitussarja Notre Histoire, 13.11.2016. Artikkelin Au XVIe siècle, Grasse se met au parfum (kirjoittanut André Peyrègne) vapaamuotoinen suomennos;
https://www.fragonard.com/fr/usines/usine-historique;
https://usines-parfum.fragonard.com/qui-sommes-nous/une-histoire-de-famille/
Lisää kommentti